Elämä – tapahtuma syntymän ja kuoleman välissä

Elämä – tapahtuma syntymän ja kuoleman välissä

Haloo, kuuleeko enää kukaan? Onko ketään enää linjoilla, halojaa?

Me tiedetään kaikki, millaista kiitoradalla juoksemista elämä välillä on. Semmoista, että vetää keuhkot täyteen ilmaa ja koittaa uloshengityksen aikana saada maailman valmiiksi. Silloin silmille ilmestyy laput ja näkökentän laajuus himmenee. Kun välillä ehtii hengittää, nukahtaakin niille sijoilleen. Silti elämä järjestää ihmeellisellä tavalla asiat oikeaan järjestykseen. Se hämmentää ja tekee kiitolliseksi, mikäli muistaa pysähtyä sitä tutkimaan.

Viime syksyyn mennessä olin kärsinyt yksinäisyydestä niin, että pelkäsin totisesti kuolevani siihen. Uskon sen olevan pätevä kuolinsyy. Olisin halunnut jakaa onnistumisia ja epäonnea, iloita, raivota ja kaataa kahvipannu lattialle. Yhdessä jonkun kanssa. Jo kauan, vuosia, olen ajatellut, että jokin kummallinen outous ja huonous minussa asuu, minkä kanssa itse juuri ja juuri pystyn olemaan, mutta kukaan muu ei. Aloin vajota tilaan, josta on vaikeaa nousta enää omin voimin ylös. Koitin tehdä niin paljon töitä, ettei asioita tarvitsisi ajatella. Ehdin ottaa itseäni niskasta kiinni loppukesästä ja päätin tehdä asialle jotain. Päätin kelvata jollekin. Päätin, että kuka tahansa pyytää kahville, jäätelölle tai joen pintaa katselemaan, minä menen. Ei siitä heti naimisiin joudu. Ketään ei kuitenkaan tullut vastaan ja olin jo lähes unohtanut päätökseni.

Keskellä pimeintä syksyä ystäväni jo muutamien vuosien takaa tarvitsi ilmiselvästi apua. Tarjouduin neuvomaan, sillä aihepiiri kosketti juuri minua, vanhapiikaystävää. Kyseessä oli puikoilla kutomisen opettaminen hyväntekeväisyystempausta varten. Ystäväni, jota voitaisiin kutsua Kesäkanttoriksi (nuoruutensa aikaiseen kesätyöhönsä viitaten), otti neuvoni vastaan ja hoksasi nopeasti miten lanka pujahtaa puikon päälle. Samalla kun keskiviikkoinen ompelukerhomme kokoontui useamman kerran, pureuduimme kuin huomaamattamme molempien vastoinkäymisiin ja ajatuksiin elämästä. Kudonnaiseen alkoi vyyhdittyä tunne. Muistan, miltä tuntui koskettaa toisen kättä. Kättä?!!

Yhtäkkiä katoin aamupalapöytään kaksi mukia, kaksi mehulasia, kaksi kaikkea. Minä! Uskomatonta! Itkin paljon. Kaikki vuosien aikainen yksinäisyys vyöryi pois putouksittain. Kaikki taakka liukeni kyynel kyyneleeltä. Tuntui ihmeelliseltä ottaa huomioon toinen ihminen. Valtavia kiitollisuuden aaltoja vyöryi takaa yli takaraivon vieden mukanaan kurjia tunteita. Valtava kiitollisuus ympäröi minut kuin lämpöinen villapeitto.

Sitten, aivan joulun läheisyydessä 91-vuotias mummuni meni lääkäriin päätyen sairaalaan. Kesäkanttori kulki siihen aikaan pienen operaation jälkeen kepeillä ja käytännössä asui luonani. Onneksi, sillä pian alkoi selvitä, ettei mummu tulekaan sairaalasta enää kotiin. Kolmen viikon kuluttua vanhus liukui pois keskuudestamme kuin höyhen. Henkäys vain ja kaikki oli poissa. Sinä iltana istuin kotona sohvalla, luin runoja ja itkin. Yhtäkkiä tunsin voimakkaan fyysisen tunteen olemassaolostani. Tunsin kehossani sen, että minun tehtäväni on nyt elää tätä elämää, mennä eteenpäin ja olla rohkea. Olla miettimättä kaikkea aivan niin perinpohjaisesti kuin aiemmin. Pitää uskaltaa heittäytyä ilmalentoon. Niin kauan kuin on elämää, se myös kantaa. Nojasin Kesäkanttorin olkapäähän ja kiitin häntä olemassaolostaan.

Neljä viikkoa hautajaisten jälkeen setäni kuoli. Ajattelin, etten enää koskaan pysty tekemään töitä, voimat ei riitä.

Sitten kuitenkin arjesta, rutiineista, alkoi kummuta kummallista voimaa. Työt alkoivat antaa voimaa, pieni hetki kerrallaan – humahdus aivan muihin ajatuksiin. Työssä on sittenkin myös lohtu. Ensin alkoivat kirjoitustyöt, sitten kesätyöt Kirvatsin Jytän koordinaattorina ja Sokos Satakunnan tilaaman Tuliaispuodin rakentamisen ja kasaamisen suunnittelutyöt. Samaan aikaan opettelin olemaan kumppani yli seitsemän vuoden tauon jälkeen.

Rohkeus on kummallinen sana. Siihen liittyy paljon uhmaa, mutta myös pelkoa. Ei ole rohkeutta, ellei tiedä mitä on pelko. Rohkeus ja luottavaisuus liittyvät myös toisiinsa. Lähiomaisen menettäminen herätti minut luottamaan elämään. Se herätti luottamaan siihen, että kaikki järjestyy lopulta aina. Asioiden järjestymisestä vain ei voi tietää, ellei käy pohjalla. Ellei ole joutunut välillä pesemään silmiään sisältäpäin.

Nyt olen rohkeampi kuin ennen. Luottavaisempi kuin ennen. Olen paljon miettinyt kevään aikana mitä olisi, jos juuri nyt rinnallani ei olisikaan ketään. Kesäkanttorini myötä olen myös rauhallisempi kuin ennen. Ellen minä jaksa, saan kaatua ja hän kantaa. Ellei hän jaksa, minä kannan.

Nyt olemme ostaneet talon, jonne rohkein mielin lähdemme rakentamaan oman näköistämme elämää. Rohkeasti, luottavaisesti, tervettä pelkoa tuntien. Oli hienoa nähdä, miten kauniisti ihminen voi päästä täältä pois. Mutta sitä ennen, sitä ennen pitää elää! Elää!

 

J.K. Kaikista edellämainituista syistä blogissa on ollut hyvin hyvin hiljaista. Työt rauhoittuvat hiljalleen ja kasaantumiset purkautuvat yksi kerrallaan. Luovuudelle tulee jälleen tilaa. Kiitos, että olette edelleen matkassa mukana <3

kukat

5 Kommenttia
  • Erja Niemi
    Kirjoitettu 19:29h, 06 kesäkuun Vastaa

    Voi Elina. Jos en ennen olisi tykästynyt sinuun niin nyt olisin. Olen jo jonkin aikaa kuiskutellut Esalle, että aivan varmasti Elina ja Karri ovat pari ja uskaltaisinkohan kysyä, mutta Esa puhuu jostain hienotunteisuudesta, mitä se sitten onkaan :). Tuo yksinäisyys, se asui minunkin elämässäni, kaatui mustana vyörynä päälleni, en antanut sen tuhota, taistelin. Niinpä etsin netistä tuon Esan, joskus ihmettelen tuuriani. Minulla on HULLUnkurinen suku ja itsekin kuljen hieman kevyillä purjeilla, mutta tuo mies osaa ottaa lunkisti ja hyväksyy elämän, jossa ei ole tylsiä päiviä,-rinnallani.
    Olen tuhottoman onnellinen (voiko sillai olla) puolestanne, oli päivän, viikon paras uutinen. Muistakaa joka päviä hoitaa suhdettanne, ei ole väliä rutistaako hammastahnapötköä päästä vai keskeltä, kunhan käyttää sitä. Upeaa, mahtavaa, onnea.

  • Tarja Airaksinen
    Kirjoitettu 20:18h, 06 kesäkuun Vastaa

    Kiitos Ellu ja arvaapa ketkä kaksi vanhaa varista täällä Vähäraumalla on sydämestään asti sun onnestasi iloisia <3

  • Johanna
    Kirjoitettu 20:49h, 06 kesäkuun Vastaa

    Vihdoinkin, ihanaa Elina <3

  • Kutri
    Kirjoitettu 22:46h, 06 kesäkuun Vastaa

    Ihana, ihana kirjoitus <3 Niinko Staffin Kyllikki ain sano, ni asioil on tapan järjesty. – Hymy nousi huulille tätä lukiessa, vaikka kirjoitit myös tosi raskaista asioista. Elämä kantaa!

  • Toivo Kivelä
    Kirjoitettu 18:37h, 08 kesäkuun Vastaa

    Hienoa Elina ja kesäkanttori. Olemme onnellisia puolestanne. Koetamme muistaa itsekin elää nain vanhoinakin.

    Leena ja Topi

Kommentoi